Sininen Lapsi 3

Kolmas luku
Hirviölapsi


Sinä iltana satoi.
Ohutta harsomaista sadetta joka tuntui pehmeältä kasvoilla ja kutitti ihoa.
Katulamppujen valo heijastui lämpimän keltaisena märästä asfaltista ja kastuneiden mustien saappaideni kiiltävästä pinnasta.
Sateen ohut harso oli lamppujen valokeilassa kuin pienten kultaisten energiapisaroiden virta.

Se oli niin kaunista että hymyilin.
Minä hymyilen harvoin aidosti. Yleensä jollekin sellaiselle hetkelle jonka voi kokea ainoastaan yksin.
Hymyilin sateelle, itselleni ja elämälle ja otin muutaman hassun tanssiaskeleen katulampun kultaisessa energiavirrassa.

Töissä lakkasin hymyilemästä. Piilotin aidon hymyni ja todellisen sisäisen minäni ja otin kylmän kauniit kasvot jotka hymyilivät vain pakosta, aina silloin kun sitä minulta odotettiin. Sellaisen hymyn tunnistaa siitä ettei se koskaan näy silmistä.
Tämä maa on täynnä ihmisiä jotka hymyilevät vain huulillaan, eivät sydämellään.

Oma sydämensä on paras pitää muilta piilossa.

Katseiden kohteena täytyy osata kovettaa itsensä. Ei saa koskaan alkaa välittää siitä mitä katsojat sinusta ajattelevat. Niin kauan kuin teet työsi hyvin, esität osasi, vedät sen roolin josta sinulle maksetaan, niin kauan olet suojassa kuoresi sisällä ja millään muulla ei ole merkitystä. Ei muiden ajatuksilla, tunteilla ja mielipiteillä, eikä myöskään omillasi. Oma itsensä ehtii olla yksin. Tunteet ja ajatukset joista ei pidä voi vain sulkea mielensä perälle mustaan laatikkoon josta mitään ei koskaan oteta ulos.

Kuoren ei saa antaa koskaan murtua. Sillä se joka näkee lävitsesi, se joka huomaa kuinka haavoittuva sisimpäsi todellisuudessa on, pystyy satuttamaan. Ja kun kerran olet jonkun edessä menettänyt kylmän kovat kasvosi et enää koskaan saa niitä hänen silmissään ehjäksi.

Ja tänä iltana yleisön joukossa oli joku jonka katsetta en pystynyt vain sivuuttamaan. Mies joka ei ulkonäöltään erottunut joukosta. Hän oli kuin kuka tahansa muu. Eikä kuitenkaan ollut.
Hän ei katsonut minua kuten viihdettä. Eikä hänen katseessaan ollut rasistista vihaakaan. Ei edes elämänsä turhuuteen ja tyhjyyteen turhaan lohdutusta etsivän synkkyyttä ja kyllästyneisyyttä.
Hän katsoi minua täysin ilman tunteita. Ajatellen ja arvioiden. Säilyttäen joka hetki ne kasvot joita hänen roolissaan vaadittiin.

Yritin huomaamattomasti vältellä hänen kylmää tuijotustaan mutta samalla se uhkaavuudessaan tuntui vetävän minua puoleensa vasten tahtoani. Tanssini jälkeen katseemme kohtasivat, minä katsoin häntä suoraan silmiin ja hän näki suoraan minun lävitseni. Hän hymyili mutta se oli kuin hymy joka oli työllä ja vaivalla opeteltu peilin edessä eikä hän mielestäni ollut harjoitellut ollenkaan tarpeeksi.
Ja minä tunsin todellista sisintäni suojaavan kuoren särkyvän ajatellessani sitä mieltä joka asui tuon tunteettoman katseen ja mekaanisen hymyn takana.

Ensimmäistä kertaa minä, tanssija, näyttelijä, esiintyjä, tunsin täällä ihmisten huomion kohteena ollessani saman pelon kuin aamuyöllä kävellessäni autioilla kaduilla yksin takaisin kotiini.

Minä pakenin esiintymislavalta takahuoneeseen, sinne kulissien taakse jossa jokainen meistä täällä työskentelevistä uskalsi olla edes yhden kerroksen lähempänä omaa itseään. Lysähdin ensimmäiseen tuoliin jonka näin, istuin siinä katselemassa omia käsiäni jotka sylissäni puristuivat nyrkkiin rypistäen pukuni valkoisen kankaan.
Sitten Mranda oli siinä, tapansa mukaan sopivasti lähellä oikeaan aikaan mutta silti varoen tulemasta liian lähelle. Hän ei kysynyt mitään. Hänen ei ollut tarpeen kysyä. Hän näki että minä pelkäsin ja tiesi etten koskaan näytä pelkoani ulospäin ellei sitä ole sisälläni todella paljon. Ja jos minä olin huomannut sen asiakaskuntaan kuulumattoman miehen yleisön joukossa niin varmasti oli jo huomannut hänkin. Tämä paikka oli hänen maailmansa ja toimi hänen säännöillään. Omassa maailmassaan häneltä ei jäänyt mitään tärkeää huomaamatta.

Hän ei sanonut mitään. Mranda ei uskonut että ihmisten haavat paranivat puhumalla elleivät sanat tukeneet tekoja jotka pyrkivät parantamaan.
Hän vain ojensi minulle drinkkilasinsa. Omansa. Minä en pitänyt samoista juomista kuin hän ja hän tiesi sen mutta ele oli se jolla oli merkitystä.
Join juoman heti kun pystyin. Sitten pitelin lasia käsissäni ja katselin jääpaloja jotka sulivat sen pohjalle. Tunsin sulavani itsekin.

Istuin siinä työaikani loppuun asti eikä kukaan tullut sanomaan että minun pitäisi tehdä jotakin muuta.
Kun oli aika sulkea ovet ja piiloutua koteihimme ennen kuin nouseva aurinko valaisisi tavallisten ihmisten maailman Mranda tuli taas luokseni ja ojensi minulle paperinpalan jossa oli puhelinnumero ja muutama kirjoitusmerkki joita en heikolla lukutaidollani tunnistanut.
Hän kehotti soittamaan tuohon numeroon jos tarvitsisin apua.

Minä vaihdoin vaatteeni kuin unessa, käteni tuntuivat voimattomilta ja kömpelöiltä kiinnittäessäni saappaideni solkia ja pitkän tummansinisen päällystakkini nappeja.
Astuin takaovesta ulos sateen jälkeiseen raikkaaseen kylmään maailmaan joka oli pisaroiden hohteessa vielä illalla ollut niin kaunis. Nyt nuo samat kadut olivat taas täynnä vain yksinäisyyttä, turvattomuutta ja kuolemanpelkoa. Ja tänä aamuyönä enemmän kuin koskaan sillä nyt se mitä pelkäsin oli saanut kasvot.


Minä olisin halunnut juosta.
Mutta juokseminen kertoo kaikille että pelkäät.
Ja avoin pelko tekee sinusta uhrin. Sen jota ajetaan takaa, jota saalistetaan.
Juokseminen on kuin haaste saalistajille, viesti siitä että olet heikko, ja heikkous on kuin pyyntö tulla otetuksi kiinni.
Joten minä en juossut koko matkaa kotiini. Minä kävelin niin rauhallisesti kuin pystyin, teeskennellen itseluottamusta joka askeleella. Yritin kaikella olemuksellani uskotella koko vihamieliselle maailmalle olevani selviytyjä ja  yksi vahvoista enkä yksi heikoista jotka vahvojen oli helppo ottaa uhrikseen.
Enkä uskonut sitä itsekään.

Ja minä en kääntynyt kertaakaan katsomaan taakseni vaikka mieleni luuli monta kertaa kuulevansa takanani uhkaavat lähestyvät askeleet.
En ennen kuin kääntyessäni omalle kotikadulleni näin vastapäisen kaupan näyteikkunan lasista heijastuksena kaksi hahmoa joista toinen oli tuo sama mies joka oli niin helposti nähnyt minun tanssijan kasvojeni läpi.
Silloin minä juoksin. Sillä ei enää ollut merkitystä. Hän oli jo nähnyt minun pelkoni.
Hän tiesi jo että minun sydämeni oli hänen edessään heikko.

Minä juoksin pelon antamin voimin yrittäen uskotella että voisin päästä heiltä pakoon. Minä ehtisin ajoissa kotiovelleni… ja mitä sitten?
Sitten he tietäisivät missä minä asun. Enkä voisi piileskellä asuntoni suojissa lopun ikääni…

Takaa-ajajien juoksevat askeleet kuulostivat niin paljon nopeammilta ja voimakkaammilta kuin minun. Ne saavuttivat… lähestyivät…
Melkein perillä… enää kolme katulampun väliä…
…kaksi…
…yksi…
Kotiovi.
Yhä rikkinäinen lasi…

Käsi joka tarttuu olkapäähäni, toinen joka tarttuu ranteeseeni ja vääntää käsivarteni selän taakse. Ote on luja, kovakourainen, sellaisen kosketus joka ei välitä vaikka minuun sattuu. Ja jo pelkkä kosketus vasten omaa tahtoani polttaa sieluani syvältä tuottaen enemmän kipua kuin mitä pelkkä kehoni voisi koskaan tuntea.

“Emme me aio tappaa sinua”, sanoo ääni jonka tunnistan vaikka en ole kuullut sitä koskaan aikaisemmin. Se on sellaisen ääni joka katsoo kaikkea tunteettomin silmin eikä ole eläessään hymyillyt aidosti. “Me haluamme vain kysyä muutamia kysymyksiä. Jos vastaat suoraan emme satuta sinua.”
En ollut ollenkaan varma uskoinko häntä. Mikä estäisi satuttamasta minua vaikka kertoisin kaiken mitä he halusivat tietää? Ei ainakaan inhimillisyys, sääli tai omatunto.
Minä näin nyt tuon toisenkin minua seuranneen saalistajan. Hän ei yrittänyt koskea minuun, hän vain seisoi siinä vieressä. Hymyillen tavalla joka herätti minussa valtavan vihan ja inhon tunteen. Hän piti tästä. Minun pelostani ja avuttomuudestani. Siitä että hän saisi satuttaa minua jos en olisi kiltisti.
Tunteeton ja sadisti. Hieno työpari.

Minä kaipasin miekkaani, sen turvallisen kahvan tuntua sormissani ja kiiltävänkaunista terää välähtämässä ilman halki. Olen usein miettinyt pystyisinkö oikeasti lyömään sillä elävää vastustajaa, iskemään seurauksista välittämättä, tähtäämään tappaakseni…
Nyt minä tiesin että pystyisin.

Iskin vapaan käsivarteni kyynärpään kaikella voimallani minua kiinni pitelevän miehen vatsaan. Ja samassa räjähtävän liikkeen ja energian purkauksessa minä potkaisin saappaankärkeni tuon vieressä kyttäävän sadistin henkilökohtaisiin ruumiinosiin ja yritin riuhtaista oikean käteni vapaaksi minua pitelevästä otteesta.
Minä onnistuin, melkein. Mutta melkein ei koskaan riitä.

Ilman vihaa, edelleenkin ilman pienintäkään tunnetta tuo kylmäkatseinen mies tarttui minuun vielä kovakouraisemmin kuin äsken, kaatoi minut kasvoilleni kovaan asfalttiin, piteli minua aloillani maahan painettuna ja väänsi rannettani niin että pelkäsin luun murtuvan.
Enkä minä pystynyt taistelemaan häntä vastaan. En pystynyt tekemään mitään.

Joten minä vain huusin. Sellaista suoraa sanatonta eläimellistä huutoa joka repii tiensä sielun alkeellisimmista syvyyksistä joilla ei ole muuta tahtoa kuin elossa pysyminen. Huusin kaikin voimin ja huutoni leikkasi ilmaa kuin miekan teräväksi hiottu kärki.
Kunnes keuhkoistani loppui ilma eikä minulla ollut enää enempää ääntä, ei enempää voimaa tehdä muuta kuin yrittää seuraavaa hengenvetoa, ei mitään mahdollisuutta tehdä muuta kuin vain olla, kärsiä, hajota siihen tuleen joka poltti minua sisältä.

“Luuletko sinä tosiaan että joku tulee auttamaan?” kysyi tuo tasaisen väritön ääni minulta. “Tähän aikaan? Tässä kaupunginosassa? Jotakuta sinunlaistasi?”
En luullut. En uskonut. En uskaltanut toivoa. Mutta minun oli vain pakko huutaa.
En muista olenko koskaan itkenyt. Nyt minä melkein itkin.
En kivusta tai pelosta vaan vihasta.

“Ehkä nyt haluaisit jutella?” ääni jatkoi kuin kone joka oli oppinut puhumaan. “Me etsimme erästä henkilöä. Ehkä sattuisit tietämään hänestä jotakin…?”

Silloin kuulin särkyvän ikkunan äänen. Sirpaleet satoivat lasisena helinänä alas kadulle. Sitten kuulin jonkun hyppäävän ilman halki ja putoavan tömähtäen jaloilleen alas katutasolle.
Lyhyt hiljaisuus täynnä painostavaa uhkaa ja jännitystä.

Sitten aistin ilmassa nopeaa liikettä ja paljon energiaa.
En pystynyt kääntämään päätäni nähdäkseni mitä tapahtui. Kuulin vain ruman rusahtavan äänen joka kuulosti siltä kuin joku olisi iskenyt nipun veitsiä läpi melonin kuoren. Joku kaatui romahtaen maahan.
Mies joka piteli minua maassa päästi irti ja nousi nopeasti jaloilleen.

Toinenkin ruma rusahdus. Ruumis joka lysähti elottomana maahan.

Hiljaisuus.
Jokainen hengenveto poltti yhä kurkussani.
Kokeilin liikuttaa oikeaa kättäni. Sormissani ei ollut tuntoa.
Yritin nousta ylös vasempaan käteni nojaten. Enkä tiedä olisinko jaksanut heti nousta jaloilleni sillä kun näin kuka minut oli pelastanut minä jähmetyin paikoilleni ja vain istuin siinä tuijottaen osaamatta sanoa tai tehdä mitään.

Hän oli nuori mies jonka tummat hiukset valuivat kasvoille. Hän ei ollut kovin pitkä, aika lyhyt ikäisekseen, ja hän oli pukeutunut mustiin vaatteisiin mikä ei ollut mitenkään epätavallista niiden parissa jotka elivät yöllä ja piiloutuivat päivänvalolta. Hänen silmänsä jotka parhaillaan katselivat minua tarkkaan olivat väriltään syvän vihreät ja niiden katse oli rauhallinen. Hänen kasvojensa ilme oli myös rauhallinen, tosin samalla hieman surumielinen ja väsynyt.
Ja minä tunsin nuo mustat vaatteet joiden hihat ja lahkeet oli yleensä kääritty. Minä tunsin tuon katseen ja nuo tuntemattomat kasvot joilla yhä saattoi erottaa ne haavat jotka eivät olleet kunnolla parantuneet.

Eikä se ollut edes pahinta. Hänen oikea kätensä oli. Se ei ollut ihmisolennon käsi vaan hirviön, sen jokainen sormi oli kasvanut pitkäksi mustankiiltäväksi kynneksi joiden terävä kärki oli verestä tummanpunainen.

Hän seurasi minun kauhistunutta katsettani, kohotti oikeaa kättään ja silmäili sitä kuin itsekin ihmetellen että se todella oli osa hänen kehoaan.
“Onhan tämä jotenkin kliseistä”, hän totesi huokaisten. “Mutta tehokasta. No niin…  olisi luultavasti hyvin epäloogista tappaa sinutkin siksi että näit tämän tempun koska tein tämän nimenomaan pelastaakseni sinut, vai mitäs sanot?”
Hän katsoi taas minuun hirviökätensä ylitse. Noilla vihreillä silmillään joiden katse oli surumielinen ja rauhallinen mutta samalla rauhallisuudessaan oudon pelottava. Hän näytti odottavan vastausta.

“Kyllä… minusta se olisi hyvin epäloogista”, sain lopulta sanottua äänellä joka puristui ulos keuhkoistani ohuena ja tukahtuneena.
“Niin minustakin”, hän myönsi ja hirviön kynnet hänen oikeassa kädessään alkoivat kasvaa sisäänpäin kunnes ne kutistuivat tavallisen ihmiskäden sormiksi. Hän kaivoi vasemmalla kädellään taskustaan nenäliinan ja alkoi pyyhkiä sillä sormiaan puhtaaksi.

Minä yritin lakata tuijottamasta häntä kuin hirviötä ja katseeni eksyi sen sijaan tuijottamaan kahta liikkumattomana maassa makaavaa ruumista. Minä olin koko vihani voimalla toivonut heidän kuolevan. Nyt kun toive oli toteutunut minusta tuntui melkein siltä kuin olisin tappanut heidät itse.

“Ovatko he varmasti kuolleita?” minä kysyin enkä ollut varma miksi.
“Kyllä”, hän vastasi lyhyesti enkä minä epäillyt ettei hän tietäisi mistä puhui.

Hiljaisuus jälleen. Sellainen hiljaisuus joka oli täynnä kysymyksiä.

“Arid…? Oletko se oikeasti sinä?” minä kysyin lopulta sillä vaikka mieli näkee sen mikä on ilmeistä se ei halua uskoa sellaista mikä on sille liian käsittämätöntä.
“En ehkä juuri tällä hetkellä”, hän vastasi rauhallisella ja väsyneellä äänellä. “Mutta aina joskus minä olen.”

_________________________________________________________________


Jatkuu