Sininen Lapsi 12

Luku 12
Lapsen luottamus


Minä odotin koko illan että Arid tuotaisiin takaisin…
Ja mieluiten mahdollisimman ehjänä tietenkin.

Mutta ei, häntä ei kuulunut takaisin koko iltana, eikä meitä edes käyty katsomassa muuten kuin tuomassa meille ruokaa. Silloin minä yritin kysellä ruoan tuoneilta sotilailta Aridista, mutta he eivät vastanneet minulle mitään, poistuivat vain sanomatta sanaakaan. Ehkä heitä oli kielletty puhumasta meidän vankien kanssa?

”Älä ole liikaa huolissasi”, Charon yritti lohduttaa minua. ”Sotilastunnuksista päätellen tämä meidät napannut porukka kuuluu Zeadanin Rauhanliittoon, ja intergalaktisella asteikolla he ovat niitä hyviksiä.”
”Tiedän…” minä huokasin, sillä olin asepuvuista ja muukalaisnaamoista itsekin jo päätellyt saman asian. ”Mutta ongelma onkin se että heidän mielestään Arid ja me taidamme olla niitä pahiksia…”
Ja ainakin heidän ylikomentajansa oli vaikuttanut hieman siltä ettei hän ollut vähään aikaa lukenut yleis-intergalaktisia artikloja vankien ihmisoikeuksista. Tai sitten hän otti ne huomioon korkeintaan vapaasti soveltaen…
Charon ei sanonut siihen mitään, hän vain hymyili lempeän myötätuntoisesti sekaisten tummien hiusten valuessa kuin leikillään hänen kasvoilleen. Ensimmäistä kertaa tulin huomanneeksi kuinka kaunis Charon oikeastaan oli. Hän ei vain tainnut pahemmin välittää ulkonäöstään.

”Oletko sinä vihainen meille?” minä kysyin häneltä jonkin ajan kuluttua hetken mielijohteesta. ”Mehän tavallaan huijasimme sinua kun emme kertoneet kuka Arid oikeasti on…”
Charon näytti miettivän sitä hetken, mutta hymystä päätellen hän ei miettinyt mitään kovin kamalaa.
”En”, hän vastasi sitten. ”Minusta se kuka hän on, on Aridin oma henkilökohtainen asia ja hänellä on oikeus pitää se salaisuutena jos hän niin haluaa. Toiseksi, koska en edes tiennyt kuka hän on, kukaan ei ainakaan voi pyytää minua todistamaan mitään häntä vastaan.”

Se viimeinen lause alkoi hieman huolestuttaa minua.
Entä jos minua vaadittaisiin todistamaan jotakin Aridia vastaan? En haluaisi. En ikinä.
Mutta sitten minuakin voitaisiin syyttää hänen rikoskumppanikseen…

Tai en minä tiennyt. En totta puhuen ymmärtänyt lakiasioita ollenkaan.
Ja se mitä en ymmärtänyt, tuntui pelottavalta.


En nukkunut sinä yönä kovinkaan hyvin. Näin ahdistavaa, synkkää unta jossa juoksin pitkin loputtoman labyrintti-vankilan käytäviä etsimässä sinne eksynyttä pientä väritöntä kalpea-ihoista lasta. Enkä löytänyt häntä vaikka kuinka etsin, saatoin vain kuulla hänen tuskaisten huutojensa kaikuvan kolkoissa käytävissä, mutta jokainen kulma josta käännyin tuntui vain vievän minut itsenikin entistäkin pahemmin eksyksiin…

Eikä oloni ollut kovin hyvä heräämisen jälkeenkään.
Meille tuotiin taas ruokaa, ja koska tällä kertaa mukana oli se naissotilas joka oli paljastanut kasvonsa kysellessään meiltä papereita, minä kysyin taas häneltäkin Aridista.
”Hänet on viety eri selliin”, nainen vastasi yllätyksekseni. ”Häntä pidetään liian vaarallisena.”
Yritin kysellä lisää mutta hän kääntyi ja lähti pois. Ehdin juuri ja juuri nähdä hänen sotilaspukunsa rintamuksessa pienen laatan jossa luki nimi Trineiam. Se nimi ei kertonut minulle mitään enkä osannut arvata mitä rotua hän oli. Mutta ainakin voisin kutsua häntä nimeltä ensi kerran kun yrittäisin kysellä jotakin.

Enkä muuten ymmärtänyt miksi Arid olisi niin vaarallinen ettei hän voisi olla samassa sellissä meidän kanssamme. Mehän olimme hänen ystäviään, mitä vahinkoa hän muka meille tekisi?
…No, tietenkin hänellä saattoi olla ilkeämpiluonteisia sivupersoonia kuten se hurja keltasilmäinen nainen… mutta ei hän ilman syytä sellaiseksi muuttuisi.
Ei ainakaan minun ja Charonin seurassa.


Sitten minä vain jatkoin epätietoista odottamista… kunnes yksi pahin pelkoni toteutui.
Minut kutsuttiin kuulusteltavaksi.

Yritin olla ajattelematta pahimpia mielikuviani astuessani myöhemmin tuon pelottavan ylikomentajan toimistoon. Se näytti paikalta joka oli lähes käyttämätön, kuin tila joka oli hänellä vain väliaikaisesti lainassa. Hyllyt seinustalla olivat tyhjiä, ja kirjoituspöydällä ei ollut juuri muuta kuin kannettava datalaite ja taskukokoinen notepad.

”Missä Arid on?” minä kysyin jo ennen kuin sain luvan istua alas. ”Mitä te olette tehneet hänelle?”
”Olen kuulustellut häntä”, punahiuksinen pitkä nainen vastasi minulle kirjoituspöydän toiselta puolelta. ”Ihan ilman väkivaltaa joten älä näytä noin kauhistuneelta. Ole hyvä ja istu alas.”
Minä istuin kun kerran käskettiin. Enkä oikein edes uskonut että osaisin näyttää kauhistuneelta.
Yleensähän minulle sanottiin ettei minun ilmeistäni ottanut selvää, jos niitä edes olikaan.

”Te siis kutsutte häntä nimellä Arid…” ylikomentaja jatkoi, eikä hän näyttänyt tällä kertaa enää niin julmalta, joten uskalsin rentoutua hieman. ”Entä mikä sinun nimesi on?”
Harkitsin hetken kertoisinko oikean nimeni vaiko en. Sitten tilanne alkoi tuntua liian vakavalta jotta uskaltaisin valehdella hänelle.
”Minun nimeni on Sharishya Laydinyar”, vastasin kuin olisin hyvinkin ylpeä nimestäni. Ehkä vähän olinkin. Sehän oli ainoa jäljellä oleva muisto äidistäni ja isästäni. ”Mutta tässä maassa minua kutsutaan nimellä Aoko.”
”Vai niin…” sotilasnainen totesi naputellen ilmeisesti nimeni datalaitteeseensa. ”Sinusta ei näyttäisi olevan täällä minkäänlaisia virallisia tiedostoja.”
Nyökkäsin. Virallisesti minua ei ole olemassakaan. Enkä ollut ainoa olematon muukalainen tällä planeetalla.
”Se teidän ihmistoverinne sanoi sinun nimeksesi Noriko Nakamura”, nainen jatkoi sitten. ”Tein aiemmin haun silläkin nimellä enkä löytänyt ketään sini-ihoista, joten oletan että se on pelkkä peitenimi.”
Nyökkäsin. Mitäpä sitä nyt enää tässä vaiheessa kieltämäänkään. Ja sini-ihoiset Norikot kieltämättä taisivat olla Japanissakin harvinaisia.

”Mitä sinä haluat minusta?” kysyin hetken ahdistavan hiljaisuuden jälkeen.
”Haluan vain että kerrot kaiken minkä tiedät Razec Enderialaisesta, jonka sinä tunnet nimellä Arid”, hän vastasi rauhallisesti. ”Milloin ja miten kohtasit hänet, mitä hän on kertonut itsestään ja mitä kaikkea olette pakomatkallanne tehneet. Razec itse kun ei oikein suostu kertomaan minulle mitään, hän ei ole sanonut minulle juuri muuta kuin toufu no kado ni atama wo butsukete shinjimae, enkä usko sen olevan mitään kovin kohteliasta.”
Minä käänsin hänelle lauseen englanniksi, ja hän oli oikeassa, se ei tarkoittanut mitään kovin kohteliasta. Itse asiassa hieman ihmettelin mistä Arid oli oppinut sellaisen sanonnan, olin luullut ettei hän ollut ollut Japanissa kovinkaan kauan.

Sitten minäkään en olisi halunnut kertoa hänelle enää mitään muuta. Ja tuo sotilaskomentaja vain tuijotti minua älykkäillä muukalaissilmillään, odottaen sen näköisenä että hän jaksaisi istua siinä vaikka koko päivän vaatimassa minulta vastauksia.

Sitten yhtäkkiä, ilman mitään järjellistä syytä, minun oloni alkoi tuntua hyvin rauhalliselta ja lämpimältä. Melkeinpä kuin turvalliselta…
Tajusin vaistomaisesti ettei tuo aluksi pelottavalta vaikuttava nainen ollut sittenkään niin vaarallinen vastustaja, päinvastoin, minusta alkoi tuntua siltä niin kuin hän olisi oikeasti meidän puolellamme, niin kuin hän yrittäisi auttaa meitä jotta asiat eivät muuttuisi enää pahemmiksi. Ja ilman mitään erityistä syytä minusta alkoi tuntua siltä että voisin luottaa häneen kaikessa, niin kuin lapsi joka luotti kaikessa sokeasti omaan äitiinsä ja isäänsä.

Ja sen lapsenomaisen luottamuksen vallassa minä aloin puhua, ja lopulta kerroin hänelle vapaasti kaiken mitä oli tapahtunut siitä lähtien kun olin löytänyt Aridin taloni ulko-oven luota. Kerroin hänelle jopa sen että Arid oli minut pelastaakseen tappanut kaksi pahantahtoista hyökkääjää, ja että olimme myöhemmin tappaneet piilopaikkamme takapihalla ne kaksi valkoisiin pukeutunutta salamurhaajaa.

Ylikomentaja Zenras kuunteli tarkkaan joka sanan, ja laitteen merkkivalosta päätellen hänen notepadinsa myös nauhoitti kaiken minkä kerroin.
Ja saatuani puhuttua sen kaiken ulos kehostani, minä tunsin oloni helpottuneeksi.

Kertomukseni loputtua tuo punahiuksinen muukalaisnainen vain katseli minua hetken tarkkaan, kuin arvioidakseen olinko puhunut kaikessa totta. Sitten hän esitti joitakin kysymyksiä tarkentaakseen tarinaani, ja minä vastasin niihin kiltisti. Ja hymyilevää auttajaamme suojellakseni vakuuttelin moneen kertaan ettei Charon ollut meidän nähtemme tehnyt mitään laitonta… siis no, niitä luvattomia aseita lukuun ottamatta…

”Minulla on teille kahdelle ehdotus”, Zenras sanoi sitten tarkoittaen ilmeisesti minua ja Charonia. ”Meidän muut tehtävämme tässä maailmassa loppuvat pian, ja palaamme takaisin tukikohtaan. Te kaksi voitte tulla mukaamme jos haluatte jättää Maapallon taaksenne.”
”Mihin maailmaan te olette menossa?”, minä kysyin, ja äkkiä minua kauhistutti ajatus että Arid vietäisiin pois vieraalle planeetalle. Vaikka vieraalta planeetalta hän kyllä oli tullutkin…
”Paikan nimi on Khoriantha”, nainen vastasi. ”Sijaitsee tässä samassa galaksissa, mutta eri kierteishaarassa. Entinen monikansallinen siirtokunta, nykyinen Zeadanin Rauhanliiton tukikohta ja puolueettoman sotilasvyöhykkeen turvapaikka.”
En ollut koskaan kuullut sellaisesta planeetasta mitään. Sen nimi kuulosti kylmältä.

”Mitä minä ja Charon siellä tekisimme?” kysyin häneltä.
”Ensinnäkin…” hän aloitti. ”Sillä planeetalla kaikki tämän maailman lakeja koskevat syytteenne voitaisiin hylätä. Zeadanin Liitolla ei ole aikaa sellaisten pikkuasioiden selvittelyyn. Toiseksi saisitte uuden kansalaisuuden ja uuden alun elämällenne. Eikö se kuulosta hyvältä?”
En osannut sanoa. Olin oppinut pääkaupunkialueella että kaikki mikä kuulosti liian hyvältä paljastui helposti lopulta liian hyväksi ollakseen totta.
Mutta jos Arid oltiin viemässä tuolle planeetalle, minäkin halusin tulla mukaan.
Joten annoin hänelle myönteisen vastauksen.

”Voit mennä”, sotilasnainen sanoi minulle keskustelumme  päätyttyä. ”Mutta saat vielä yhden ilmaisen neuvon… Älä koskaan rakastu mielenvaihtajaan. Sillä jopa hänen vastarakkautensa sinua kohtaan ei olisi muuta kuin yksi rooli muiden joukossa.”

Siihen minä en osannut vastata mitään. Minä vain nyökkäsin kohteliaasti ja poistuin sitten ulos hänen toimistostaan saattajieni mukana.
Enkä minä tuntenut rakastuneeni Aridiin millään tavalla, hänhän oli enimmän ajasta pelkkä lapsi. No, olihan se hänen aikuisen miehen olomuotonsa kieltämättä aika hyvännäköinen, mutta minä nyt en vaan ollut sellainen nainen.
Oikeastaan, en edes uskonut osaavani rakastua.

…Ellei sitten niissä varoituksissa kuitenkin ollut perää ja Arid oli salaa jo vallannut sekä minun mieleni että sieluni…
Ja siinä tapauksessa hän saisi luvan palauttaa molemmat paikoilleen.

Ja päästyäni takaisin selliimme, se aiempi ihmeellinen turvallisuuden ja luottamuksen tunne oli kadonnut niin äkillisesti kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Se tuntui siltä kuin olisin ensin ollut liian kirkkaassa valossa nähdäkseni kunnolla ympärilleni, ja sitten palannut jälleen kotoisaan hämärään jossa saatoin taas erottaa ympärilläni olevan maailman ääriviivat.

”Se nainen taisi huijata sinun mieltäsi jotenkin”, Charon arveli kun olin kertonut hänelle kaiken mitä oli tapahtunut. ”Monet muukalaisroduista ovat telepaattisia, ja joillakin on myös voimia joilla vaikuttaa toisen tunteisiin ja ajatuksiin. Se on kyllä yleensä laitonta, mutta sotilashenkilöillä voi olla sellaiseen erityislupia.”
Niin sen oli täytynyt tapahtua, minä arvelin tuntien oloni petetyksi ja vihaiseksi.
”Mutta älä suotta sitä enää murehdi”, Charon jatkoi rauhalliseen tapaansa hymyillen. ”Sehän saattoi siltikin olla vain hyvä asia että kerroit sen kaiken. Nyt heillä on vähemmän syytä kovistella Aridia siitä mitä hän tässä valtiossa on tullut tehneeksi.”

Ehkä se oli niin… mutta tuollainen järkevä logiikka ei riittänyt pyyhkimään pois sitä tunnetta että olin pettänyt ystäväni… en voinut kuin toivoa että mikään sanomani ei aiheuttaisi Aridille vahinkoa.

Sitten, aihetta vaihtaakseni, minä kerroin Charonille ylikomentajan ehdotuksesta vaihtaa planeettaa.
Charonin ilmeestä päätellen sen ajatus kiinnosti häntä kovasti.

”Olen aina halunnut päästä näkemään jonkin toisen maailman”, hän myönsi hymyillen. ”Minä ainakin lähden sinne ihan mielelläni.”
”Oletko ihan varma?” minä kysyin ihmetellen hänen ainaista optimismiaan. ”Emmehän me tiedä vielä yhtään millaista elämämme voisi siellä olla.”
”Tuskinpa paljoa ainakaan tätä pahempaa”, hän vastasi. ”No… se minua kyllä jää harmittamaan että taidanpa joutua jättämään pakettiautoni tälle planeetalle. Se kun ei ihan taida mahtua matkatavaroihin.”

Hänen viimeinen kommenttinsa kuulosti aluksi hieman lapselliselta kiintymykseltä…
Mutta tarkemmin ajateltuna se pakettiauto taisi olla hänelle koko hänen elämänsä.

Ja kaipasinhan minäkin miekkaani kuin elävää olentoa, itse asiassa minua pelotti kauheasti että he vain tuhoaisivat sen laittomana aseena.

Ehkä se oli totta, ja miekka todellakin oli soturin sielu…
Ja ilman sieluani minä tunsin oloni niin voimattomaksi ja suojattomaksi.


______________________________________________________________________________


Jatkuu…

Charon: Ja se japaninkielinen lause siis tarkoittaa ”lyö pääsi tofun kulmaan ja kuole”.
Arid: Minun suosikkiepäkohteliaisuuteni japaniksi. ^^
Aoko: Miksi ihmeessä juuri tofun kulmaan? Ja sehän on pehmeää…
Arid: Ei jos se on erityistä tappajatofua.
Aoko: Tässä nyt ei kyllä enää ole järkeä…